Ajattelemme kuolemaa usein näkemisenä, pimeydenä ja loppuna, mutta se on kuitenkin enemmän matkaa ilman kiirettä, kauan{0}} odotettua lepoa.

Elämä on pitkä kävelymatka. Saavumme itkien, kasvamme kompastuen, kannamme iloa ja väsymystä, huolenpitoa ja katumusta, ryntäämme läpi maailman. Rakastamme, vihaamme, takertumme ja menetämme; avaamme sydämemme yhä uudelleen ja uudelleen ja suljemme ne sitten hellästi. Ja kuolema on yksinkertaisesti hetki, jolloin laskemme kaikki taakkamme-ei enää ahdistusta, ei levottomuutta, ei enää täyttämättömiä toiveita, ei enää lausumattomia sanoja.

Se ei ole sukupuutto, vaan paluu.

Aivan kuten lehdet putoavat maahan, purot yhtyvät valtamereen ja pilvet muuttuvat lempeiksi sateiksi, kaikella on tiensä, ja niin teemme myös me. Ne kerran elävät hymyt, lämpö, ​​joka väritti vuosia, arkuus, joka on kaiverrettu sydämiimme, eivät katoa poistuessaan. Ne vain ovat olemassa toisessa muodossa: piilossa tuulessa, kuunvalossa, jokaisella pehmeällä hetkellä, kun ajattelemme niitä.

Kuolema ei ole elämän vastakohta, vaan osa sitä. Se tekee väliaikaisesta arvokkaasta, opettaa meitä vaalimaan jäähyväiset ja muistuttaa meitä rakastamaan syvästi, syleilemään täysin ja elämään vilpittömästi niin kauan kuin voimme.

Meidän ei tarvitse pelätä lähtemistä, sillä aika ei koskaan vie sitä, mikä on todella tärkeää.

Ne, jotka ovat menneet, eivät koskaan lähde. He ovat juuri saavuttaneet edessään olevan hiljaisen rannan odottaen aikojen syvyydessä hiljaista jälleennäkemistä. Ja me, kantaen heidän jättämänsä valon, jatkamme vaeltavaa lempeästi maan päällä ja elämme hyvin-paras vastaus eroon.

Elämä ja kuolema ovat luonnon rytmiä, tuleminen ja meneminen on kohtaloa. Ei melua, ei surua-vain arkuus, katsella ja siunata.